RION OLYMPIALAISET DOPINGIN VARJOSSA

Ensimmäiset olympialaiset, jotka muistan, olivat Meksikon kisat vuonna 1968. Olin silloin 13-vuotias ja seurasin kisoja mustavalkoisesta televisiosta. Yksi suomalaisurheilija erityisesti jäi mieleeni, hän oli Kaarlo Kangasniemi, joka voitti kisoissa olympiakultaa painonnostossa. Anabolisista steroideista ja dopingista en ymmärtänyt tuon taivaallista, mutta ”Kulta-Kalle” ymmärsi. Vai ymmärsikö sittenkään? Kangasniemi on myöhemmin myöntänyt käyttäneensä aineita ja kärsi ymmärtääkseni terveyshaitoista. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin muistaa, että kyse ei tuolloin ollut kielletyistä aineista.

Rion olympialaiset alkavat ensi viikolla ja tilanne on nyt, 48 vuotta myöhemmin, täysin toinen. Ensimmäistä kertaa olympialaisten historiassa kokonainen maa, Venäjä, on dopingin vuoksi suljettu yleisurheilun ja joidenkin muiden lajien osalta kisoista. Muutama muu maa on lisäksi suurennuslasin alla toiminnastaan. Paljon on käyty keskustelua, ovatko Kansainvälisen Olympiakomitean ja kansainvälisten lajiliittojen tekemät päätökset olleet kategorisesti ja/tai moraalisesti oikeita.

Syytä keskustella onkin.

Otetaan tunnettu esimerkki. Venäjän Jelena Isinbajeva ei saa osallistua Rion olympialaisiin, koska koko Venäjän yleisurheilujoukkue on suljettu kisoista.   Maailman antidopingjärjestö WADAn mukaan Venäjällä on ollut vaikeata suorittaa testauksia ja näin luotettavaa tietoa ei ole käytettävissä. Tekeekö se seiväshyppääjä Isinbajevasta doping-urheilijan? Ei tee. Oikeusvaltioissa ja demokratioissa lähdetään siitä, että henkilö on syytön, kunnes hänet on todistettavasti todettu syylliseksi. Epäily ei riitä. Moni varmasti ajattelee, että tuollaista seiväshyppyuraa ei kaurapuurolla tehdä. Tiedä häntä, mutta näyttöä kiellettyjen aineiden käytöstä ei ole.

Isinbajeva valittaa päätöksestä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Se tuntuu oikealta ratkaisulta ja siitä tulee pitkä ja vaikea prosessi. Mutta on oikein, että hän tekee sen, paitsi hänen itsensä, myös muiden kisoista samoin perustein suljettujen urheilijoiden vuoksi.

Ja kun tästä otetaan askel eteenpäin ja siirrytään geenidopingiin, niin haasteet sen kuin kasvavat, elleivät käy jo ylivoimaisiksi. Geenidopingista puhuttiin jo 2000-luvun alkupuoliskolla. Mistä me varmuudella tiedämme, vaikka Riossa jo olisi geenidoupattuja urheilijoita? Testaukseen liittyvä kehitystyö kun tulee aina jäljessä - enemmän tai vähemmän, mutta jäljessä.

Formula 1 –pomon Bernie Ecclestonen anoppi kidnapattiin jokin aika sitten kotoaan Brasilian Sao Paulossa. Lunnasvaatimukset ovat vaatimattomat 28 miljoonaa puntaa. Toivottavasti olympialaisten aikana ei tapahdu mitään näin dramaattista, tai vielä pahempaa, mutta paljon ei-toivottavaa tapahtuu, sen voi sanoa jo nyt. Olympialaiset ovatkin paisuneet hallitsemattoman suuriksi tapahtumiksi ja siksi tulemme jatkossa näkemään paremmin organisoituja ja läpivietyjä jaettuja kisoja ja siihen Pohjoismaat ja Baltian maat voivat tarjota erinomaisia vaihtoehtoja.

Ensimmäiset suomalaisurheilijat ovat jo matkanneet Rioon ja valmistautuvat omaan koitokseensa. Oma, valistunut arvaukseni suomalaismenestyksestä menee kutakuinkin näin: 

Naisten nyrkkeilystä tulee mitali ja naisten ammunnasta ja purjehduksesta toivottavasti. Naisten puolella pistesijoja voi lisäksi odottaa taekwondosta ja pyöräilystä. Miesten puolella menestys jää vaisummaksi: keihäsmiehet jäävät pistesijoille, valitettavasti. Pistesijaa voi lisäksi odottaa miesten purjehduksessa. Ajat ovat tässäkin suhteessa muuttuneet, mukana ei ole yhtään kestävyysjuoksijaa. Kauas on tultu Lasse Virenin ja Martti Vainion ajoista, mutta sen ei tarvitse olla huono asia. Nyt ollaan vahvoja muissa lajeissa. 

Onnea ja parhainta menestystä kaikille puhtaille suomalaisurheilijoille!

PIRKKOLAN HIEKKIS

Meneillään on urheilun ja varsinkin penkkiurheilijan osalta pieni hengähdystauko. Jalkapallon EM-kisat ja niiden lomassa yleisurheilun EM-kisat saatiin pakettiin. Jalkapalloa yli 50 vuotta pelanneena henkilökohtainen mielipiteeni on, että jos Ranskan Dimitri Payetin loppuottelussa Portugalin Cristiano Ronaldoon kohdistunut taklaus ei ollut tahallinen, niin ei hän kyllä myöskään mitenkään himmaillut tilanteeseen menoa. Oli miten oli, Portugali voitti Euroopan mestaruuden ja hyvä niin.

Yleisurheilun EM-kisat toivat Suomeen yhden keihäsmitalin ja siinä ohessa pienen huolen siitä, toipuuko Antti Ruuskanen niin, että pystyy hiomaan itsensä huippuvireeseen olympialaisiin mennessä. Ruuskasen lisäksi moni suomalaisurheilija pärjäsi kisoissa hyvin, mm. Oskari Mörö, David Söderberg ja Jenni Kangas. Hyvä maku jäi suuhun. Ja jos keihäästä ei tule Riosta mitalia, se saattaa tulla vaikkapa naisten painista. Vedetään happea ja kerätään voimia olympialaisten seuraamiseen.

Järjestyksessään 41. Helsinki Cup pyörii tällä viikolla Stadin kentillä. Kävin fiilistelemässä Talissa ja Pirkkolassa ja onhan se upeata, kun pelit pyörivät ja aurinko hellii niin pelaajia kuin tukijoukkoja ja katsojiakin. Ihan aina näin ei ole ollut. Muistan kesän, kun oma poikani oli mukana ja päivän ensimmäinen matsi oli Myllypurossa klo 9.00 aamulla. Vettä satoi kaatamalla ja siihen napakka tuuli päälle, joten sateeenvarjoa ei tarvinnut ottaa autosta mukaan lainkaan. Mutta pelit pelattiin, kamoja kuivateltiin ja kaikilla oli hyvä mieli.

Kun olin Pirkkolassa, törmäsin tuttuun lukuun: 2930 m. Se on klassinen luku monelle vanhemmalle stadilaiselle futaajalle. Se on Pirkkolan urheilupuiston ympäri kiertävän hiekkatien pituus. Reitti tuli tutuksi Pohjois-Haagan Urheilijoiden (PHU, sittemmin POHU) futisvuosista. Lenkki vedettiin peruskuntokaudella maanantaisin klo 18-19. Neljä kierrosta tunnissa, siis 15 min kierrosta kohden eli kutakuinkin vauhtia 5 min / km. Ei ylivoimainen juttu, mutta ihan tarpeeksi kova.

Näistä ajoista on yli 40 vuotta ja Pirkkolan lenkki on jäänyt pois, se ei kuulu meidän POHU:n 60-vuotiaiden ikämiesten treeniohjelmaan. Osa käy matsien lisäksi futaamassa pari kertaa viikossa, osalle matsit riittävät. Kukin sen pohjalta, mikä hyvältä tuntuu. 

Ensi vuonna POHU:lla on juhlavuosi, seura täyttää 60 vuotta ja sen kunniaksi meidän vanhimpien futareidenkin tulee tehdä parhaamme. Hiekkakentältä aloitettiin nuorina ja nyt ollaan päästy tekonurmelle, aidolle nurtsille tosi harvoin.

POHU:lla on tämän vuoden HesaCupissa kaikkiaan 12 joukkuetta. Se on hyvä määrä länsi-helsinkiläiselle kaupunginosaseuralle. Vertailun vuoksi Espoon Hongalla on 61 joukkuetta ja Helsingin Jalkapalloklubilla 30 joukkuetta. POHU-joukkueiden sisäinen henki ja yhteisöllisyys ovat käsin kosketeltavissa. Yhteiset peliasut, kassit suorassa rivistössä kentän laidalla, kannattajat ja lähiomaiset jakamassa ilon ja pettymyksen hetkiä. HesaCupista riittää puhuttavaa vielä turnausviikon jälkeenkin.

Tähän loppuun yksi huolestuttava suomalaiseen jalkapalloon liittyvä asia. Suomen Cupia on pelattu vuodesta 1955, mutta viime vuosina osallistuvien joukkueiden määrä on ollut huolestuttavasti laskussa. Vuonna 2008 Cupiin osallistui vielä 361 joukkuetta, mutta vuoden 2017 Cupiin on ilmoittautunut (8.7.) vain 88 joukkuetta. Nyt tarvitaan iso piristysruiske, jotta joukkueiden määrä saadaan takaisin kasvuun ja yleisö katsomoihin. Tämä peli ei vetele. Saahan voittaja paikan Eurooppa-liigan karsintaan ja se voi olla joukkueelle paitsi menestyksellisesti, myös taloudellisesti iso piristysruiske.