Kun yrittää ymmärtää nykyisyyttä, tulisi tunnistaa
menneisyyttä. Tulevaisuuden ennustaminen puolestaan on tunnetusti vaikeaa,
joten ei mennä nyt siihen. Riittää, kun yrittää ymmärtää, miten suomalainen
huippusquash on ajautunut tilanteeseen, jossa tänään ollaan.
Kulunut kevät on eurooppalaisessa vertailussa
suomalaisittain katastrofi. Jos ei sitä
näe tai halua tunnustaa, on tilanteesta pihalla kuin lintulauta. Kaikki
kevään arvokisat menivät reilusti alakanttiin ja suomalaisen squashin taso
Euroopassa on nyt mitattu. Se ei ole hääppöinen.
Suomalainen squash on kutakuinkin 50 vuotta vanha – tai
nuori. Monenlaista on nähty, monenlaista
on tehty, aina aika pienellä porukalla. Kuinka sokeiksi on tultu, kuinka laput
silmillä kuljetaan? Kuulun itsekin tuohon pieneen porukkaan, olen ollut liiton
hallituksessa 10 vuotta, siitä puheenjohtajana kuusi vuotta ja lisäksi kahden
seuran hallituksessa. Varmaan teimme – mekin omassa pienessä piirissämme – myös hyviä
asioita, mutta tänään niitetään sitäkin, mitä silloin on kylvetty.
Uskallan sanoa, että nyt ollaan vedenjakajalla. Tästä tilanteesta
joko onnistutaan synnyttämään jotakin uutta ja hyvää tai sitten me ajamme
itsemme sellaiseen marginaaliin, jossa pyörä pyörii vain väärinpäin.
Mitä nyt pitäisi tehdä?
Ihan ensimmäiseksi pitäisi antaa tilaa tämän pienen piirin
ulkopuolella oleville ihmisille ja antaa heidän analysoida nykyinen tilanne ja
siihen johtaneet syyt. Ulkopuolelta asiat näyttävät usein hyvin erilaisilta ja
nyt on aika hyväksyä, että tällainen näkemys on tarpeen. Ja nyt tarvitaan
muutamaa vuotta pidempää perspektiiviä.
Lajin suosio on suorassa yhteydessä sen kansainväliseen
menestykseen ja pesäpallo poikkeuksena vain vahvistaa säännön. Nuoret
tarvitsevat esikuvia, jotka näyttävät mallia ja luovat uskoa menestykseen. Oman
urheilu-unelman ja vision rakentaminen ilman esikuvia on vaikeaa, ellei
mahdotonta.
Ellemme saa kelkkaa menestyksen osalta kääntymään, joudumme
kierteeseen, joka johtaa myös vuotuisen valtionavun pienenemiseen, mikä liiton huonon
omarahoituksen jatkuessa johtaa entistä kutistuneempaan toimintaan. Kierre on
valmis.
Squashliiton hallitus ja sen tuore toiminnanjohtaja Mika Monto ovat oikeasti ison kysymyksen
äärellä. Jotakin käänteentekevää pitää nyt tehdä. En tiedä mitä se on enkä ole
varma, tietääkö kukaan muukaan. Mutta jos nykymenolla jatketaan, siitä ei hyvää
seuraa. Se lienee nyt nähty.
Suomen miesten maajoukkue voitti omissa kotikisoissaan Sami Elopuron ja Pentti Pekkasen johdolla vuonna 1991 MM-pronssia. Suomessa oli
silloin yli 100.000 squashin harrastajaa. Jotain oli tehty oikein. Kun nykytilannetta pohtii, aina voi
vedota ajan muutokseen, olosuhteisiin, uusiin trendeihin ja vaikka mihin. Mutta
jos ympärillä tapahtuvia muutoksia ei näe ja muutu niiden mukana, kuihtuu pois.
Mennyt aika ei koskaan palaa. Mutta siitä voi oppia.
Kannattaisiko peräänkuuluttamani ulkoisen analyysin lisäksi näitäkin kavereita
jututtaa? Kuka on viimeksi puhunut Pekkasen Penan kanssa squashista? Mitähän Ville Mäkisarka ajattelee? Tai Pullin Marko? Tai Jaskarin Hannu? Onko kukaan kysynyt, mitä Minetin Tuula nykymenosta ajattelee?
Aivan, niin ajattelinkin.
