POHJOIS-HAAGAN URHEILIJAT 60 VUOTTA

Huomenna alkaa Pohjois-Haagan Urheilijoiden (POHU) juhlavuosi. Seura täyttää 60 vuotta ja juhlavuoden tapahtumia riittää koko vuodelle, vaikka vuotta pääosin vietetäänkin ”työn merkeissä.” Seuran perustamispäivä oli 15.11.1957 ja alkuajoistaan se on kasvanut Pohjois-Haagan ja sen lähialueiden merkittävimmäksi jalkapalloseuraksi, jolla on lähes 800 jäsentä.

Olen itse edustanut POHUa pikkupojasta asti lukuun ottamatta A-junioriaikana tehtyä yhden kauden visiittiä PK-35:een.  Muistan, kun lähdettiin Pohjois-Haagasta faijan autolla hakemaan ensimmäistä PHU-verryttelypukuani Sinkkosen Kalelta, alkuaikojen legendaariselta pohulaiselta. Kale asui Mannerheimintiellä Kuusitien ja Tullinpuomin välissä, tarkempaa en muista. Vuosi oli 1965. Kun tultiin Kalelle, mentiin olohuoneeseen ja siellä oli PHU-verkkareita joka paikassa. Omat löytyivät, ne olivat mustat ja niissä oli sinivalkoiset raidat housun lahkeiden ja pusakan hihojen sivuissa. Ja sitten oli alkuperäinen oranssi PHU-merkki rintataskun päällä sydämen kohdalla. Olin niin ylpeä verkkareista, että nukuinkin varmaan ensimmäisen yön ne päällä.

Oma peliura huipentui muutamaan edustusjoukkueen kolmannen divisioonan otteluun 1970-luvun alkupuolella. Tutuiksi tulivat Pohjois-Haagan kirkon vieressä ollut ”kirkonkenttä”, mutta ennen kaikkea Pirkkolan urheilupuisto, jonka jalkapallokentät valmistuivat 1967. Myöhemmin seuran kotikentäksi tuli Lassilan liikuntapuisto, jonka osalta on meneillään seuran historian merkittävin hanke muuttaa sen iso hiekkakenttä tekonurmeksi tarjoamaan nykyistä paremmat olosuhteet niin pohulaisille kuin muillekin futaajille. Tavoitteena on, että Lassilan tekonurmella pelataan tulevan kesän aikana.

Toiselle isolle hiekkakentälle, Pallokentän eli Bolliksen Saharan kentälle osui oman junioriaikani merkittävin ottelu. Pelasimme siellä POHUn A-junioreissa vuonna 1971 piirin loppuottelun HJK:a vastaan. Klubi oli ollut sillä kaudella ylivoimainen riveissään mm. Atik Ismail ja monta tulevaa huippupelaajaa. Parhaamme yritettiin, mutta takkiin tuli ”lätkälukemin.”

Erkki Alaja kuvaa meidän A-junnuaikojen peliämme Bollis-kirjassaan seuraavasti:

”POHU oli viljellyt kauden aikana omintakeista pelityyliä, jossa maalivahti Ari Aho avasi pelin yleensä keskikentällä pelanneelle Jari "Jagu" Metherille, joka siirsi pallon välittömästi kärkeen tuulennopealle Osmo ”Ode” Hänniselle, joka karkaili vastustajan puolustukselta maalintekoon.”

Kun POHU vuonna 2007 täytti 50 vuotta, me vanhat pohulaiset päätimme, että pelataan juhlavuoden kunniaksi yksi kausi 50-vuotisten ikämiesten sarjassa. Syntyi POHU Golden 50’s
–joukkue, joka pelaa edelleenkin, tosin nyt 55-vuotisten ikäluokassa ja muutama pelaaja itseni lisäksi 60-vuotiaissa. Oma toinen ”harharetki” POHUsta osui 55-vuotisten ikämiesten alkuaikoihin, kun POHU ei vielä saanut omaa joukkuetta kasaan. Silloin edustin kaksi kautta Helsingin Ponnistusta.

Pitkä matka on yhdessä POHUn kanssa kuljettu. Välillä on toki ollut aikoja, jolloin yhteinen tekeminen on ollut vähäisempää, mutta aina silloinkin olen tiennyt, mitä seuralle kuuluu. Kerran pohulainen, aina pohulainen.

Lämpimät onnitteluni 60-vuotiaalle POHUlle, omalle seuralleni.

JOKO NYT ON LEO-PEKKA TÄHDEN VUORO?

Alkuun pahoitteluni siitä, että liian paljon aikaa on kulunut edellisen ja tämän blogikirjoitukseni välillä. Loppusyksy oli töissä kiireinen ja energiavarastot olivat iltaisin kokolailla tyhjät. Omaatuntoa kolkutti ja kirjoittaminen siirtyi ja siirtyi. Mutta tässä ollaan. Parannan tapani ja olen ensi vuonna blogieni kanssa säännöllisempi.

Kun peilaa kulunutta suomalaista urheiluvuotta Vuoden Urheilija 2016 –äänestyksen kautta, paljon hyvää on taas tapahtunut. Takana ovat olympialaiset ja paraolympialaiset sekä tukku arvokisoja ja muita isoja kisoja. Kenelle menee tammikuussa Uuno-pokaali Vuoden Urheilijana?

Urheilugaalassa jaetaan vuosittain monia huomionosoituksia ja palkintoja, kaikki niistä arvokkaita ja menevät saajilleen perustelluin ansioin. Oikeastaan vain yhdestä syntyy lähes kerta toisensa jälkeen iso keskustelu – kenestä Vuoden Urheilija?

Vuoden Urheilijan valitsevat Urheilutoimittajain Liiton jäsenet. Ja vaikka viime vuosina on noussut esille ajatuksia, että tämä äänestys pitäisi ottaa pois urheilutoimittajilta, laajalti hyväksytty näkemys kuitenkin on, että urheilutoimittajat hallitsevat parhaiten suomalaisen urheilun koko kentän ja he ovat oikea taho äänestämään Uuno-pokaalin saaja. Näin tapahtuu nytkin, äänestys on parhaillaan menossa.

Olen juuri täyttänyt oman sähköisen lomakkeeni, jonka lähetän tänään. Olen iän myötä ja politiikoilta oppinut, että joissakin asioissa kannattaa nukkua yön yli. Tämän listan osalta olen tehnyt juuri näin ja nimilistani on nyt lopullinen.

Äänestyksen sääntöjen mukaan ehdokkaita tulee olla vähintään viisi, muuten esitys hylätään. Ei hätää, minun listassani on seitsemän nimeä. Enimmäismäärä on kymmenen. Viisi nimeä oli helppo valita, kahden kanssa tarvittiin se yö.

Minun ehdokkaani Vuoden Urheiljaksi 2016 ovat: Leo-Pekka Tähti, Mira Potkonen, Patrik Laine, Lotta Lepistö, Kaisa Lehtonen, Henri Kontinen ja Eva Wahlström.

Tämä lista, kuten mikä tahansa muu lista, synnyttää kysymyksiä ja keskustelua: Miten tässä äänestyksessä tulee suhtautua paraurheilijaan? Miten tulee suhtautua isoon lajiin vs. pieneen lajiin? Miten tulee suhtautua moottoriavusteisiin urheilulajeihin? Miten korkealle tulee arvostaa urheilijan uraa, nythän valitaan vuoden 2016 parasta urheilijaa? Listaa voisi jatkaa ja minun vastaukseni ylläoleviin kysymyksiin voi lukea listastani.

Urheilulajien ja eri lajien urheilijoiden arvottaminen on vaikeaa, jos ei mahdotonta.  Kunkin lajin sisällä tilanne ei ole yhtä hankala, käytössä on ranking-listoja, maalipörssejä, lyöjäkuninkuutta, MVP:a, kauden parhaita tuloksia jne. Mutta kun siirrytään vertaamaan lajeja keskenään, mikä tahansa kriteeristö huojuu. Kaikesta arvostelusta ja parranpärinästä huolimatta on oikein, että Vuoden Urheilija valitaan, sillä se on samalla kunnianosoitus kaikkea suomalaista urheilua kohtaan.

Ja omalta osaltaan se nostaa hetkeksi pintaan kaikkia niitä epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuuksia, joita suomalaisenkin urheilun sisällä edelleen on. Niistä on myös syytä pitää meteliä juuri niin kauan kuin näitä epäkohtia on.