ONNEKSI OLKOON HIFK 120 VUOTTA

Helsingin IFK täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 120 vuotta. Se on siis aloittanut oman urheiluseuratoimintansa maamme autonomian aikana 20 vuotta ennen itsenäistymistämme. Tänä aikana on kertynyt valtaisa perinne ja seurakulttuuri, olkoonkin, että eri lajit elävät tänä päivänä pitkälti omaa elämäänsä. Seuran lajeina ovat jääkiekko, jalkapallo, käsipallo, jääpallo, kaukalopallo, keilailu, salibandy, yleisurheilu sekä uusimpana elektroninen urheilu.

Näistä lajeista jääkiekko on ylivoimaisesti tunnetuin ja näkyvin. Toki HIFK:n jalkapallojoukkue on ollut viime vuodet paljon esillä Stadin derbyjen ja voimakkaasti kantaa ottavien äärifaniensa ansiosta, josta päästään seuratoiminnan yhteen ydinasiaan.

Millainen on hyvä fani?

Yhtä oikeaa määritelmää ei varmasti ole olemassa, mutta asiaa voi lähestyä myös toista kautta: millainen hyvä fani ei ole.

”Haista v***u Muurinen”

Näin huusivat HIFK:n fanit Veikkausliigakarsinnan toisen osaottelun lopussa fanikatsomostaan. Tähänkö on päästy 120 vuoden aikana? Tätäkö on HIFK:n identiteetti ja brandi?

Onneksi ei. Seuran vahva kulttuuri ja perinteet kestävät mennen tullen tällaisten marginaaliryhmien käyttäytymisen; ryhmien, joiden jäsenet eivät ole sisäistäneet HIFK:laisuudesta tuon taivaallista. He ovat vain häpeäksi seuralle.

Vaikka se ei asiaa yhtään auta, tämä sama lieveilmiö on havaittavissa monen muunkin seuran faniryhmissä, myös esimerkiksi tänä vuonna 110 vuotta täyttävän HJK:n faneissa. Nämä ihmiset tarvitsevat omalle huonolle energialleen purkautumistien, joka sitten näkyy ja kuuluu kauas, mikä lienee tarkoituskin.

Mutta mitä nämä fanit sitten lopulta haluavat? Riittääkö kukaan tai mikään? Suomalaiset ovat menestyshullua kansaa. Monelle meistä riittää vain voitto, keinolla millä hyvänsä.

”Aja se!”

Tuttu huuto Nordiksen fanikatsomosta vuosien ajan. Mitä kovempaa ajat sitä parempi ja jos vastustaja loukkaantuu, ei voi mitään, lätkä on äijien laji.

Tämäkin porukka on pieni, mutta äänekäs. Ja näin leimautuvat helposti kaikki ne todelliset fanit, he, jotka ovat ymmärtäneet HIFK:n ja sen olemuksen oikein. He, jotka haluavat samaistua omaan seuraansa, omaan väriinsä ja omaan yhteisöönsä.

Oma HIFK-fanitukseni ulottuu noin 45 vuotta taaksepäin. Harri Rindell ja Seppo Pakola pelasivat monen muun kaverini kanssa Karhu-Kissojen A-junioreissa ja saivat kauden päätteeksi sopparin HIFK:iin. Siitä alkoi minun HIFK-taipaleeni, joka on keskeytyksettä jatkunut tähän päivään ja jatkuu tästä eteenpäin. Pelaajia ja valmentajia tulee ja menee, seuraa johdetaan välillä hyvin, välillä vähemmän hyvin, mutta minun sydämessäni seura ja sen identiteetti säilyvät aina.

Onneksi olkoon 120-vuotias HIFK.