MINNE MENET, SUOMALAINEN URHEILU?

Urheilu on aina herättänyt voimakkaita mielipiteitä ja tunteita ja hyvä niin, sillä kyse onkin tärkeästä asiasta. Tänä vuonna on erityisesti puhuttanut suomalaisen huippu-urheilun asema ja tila osana yhteiskuntaamme. Yhtenä keskustelun kiihdyttäjänä oli Rion olympialaisten heikko menestys. Ilmeisen aiheesta.

Suomella ei ole enää mitään tarvetta tehdä urheilulla kansainvälistä tai mitään muutakaan politiikkaa, kuten monet maat edelleen tekevät. Suomella ja suomalaisilla on vahva itsenäisyys ja identiteetti, joka ei ole millään tavoin riippuvainen kansainvälisestä urheilumenestyksestä, kuten oli itsenäisyytemme alussa ja toisen maailmansodan jälkeen. Sen sijaan Suomessa pitää pystyä käymään syvällinen ja toimintaa ohjaava arvokeskustelu siitä, mitä me haluamme suomalaisen urheilun olevan ja edustavan ja mitä me haluamme sen kansalaisilleen tarjoavan. Tällä hetkellä pakka on aika lailla sekaisin.

En ymmärrä, miksi Suomen Olympiakomitea ja Valo yhdistetään yhdeksi organisaatioksi? Ymmärrän, että rakenteita tulee edelleen keventää ja jatkossa pitää tulla toimeen yhä ohuemmalla organisaatiolla sekä suunnata yhteisiä varojamme urheilun ja liikunnan hierarkiassa sinne, missä päivittäinen urheilu ja liikunta tapahtuvat. Mutta en ymmärrä, kuinka saman katon alta, yhden luukun periaatteella, voitaisiin hoitaa sekä suomalaista huippu-urheilua että suomalaisten liikuntaharrastuksia ja liikuntaa edistäviä asioita. Ne ovat kaksi aivan eri maailmaa, jotka eivät kohtaa missään kohtaa Helsingin Radiokatu 20:n käytävillä. Eivät missään kohtaa.

Onko oikein, että suomalaista huippu-urheilua tuetaan veikkausvoittovaroin? On, aivan samoin  perustein, kun on oikein, että veikkausvoittovaroin tuetaan taidetta ja kulttuuria. Mutta onko oikein, että Olympiakomitean vuotuisesta budjetista 80 % katetaan julkisista varoista? Ei tietenkään ole, se on täysin, sanonko mistä, ja sen tulee tässä laajuudessa loppua – varsinkin kun näitä varoja on käytetty niinkin holtittomasti, että nyt niitä peritään takaisin, kun summaa ensin oli kohtuullistettu.

Suomalaisten liikuntaa ja urheiluharrastamista tulee tukea myös jatkossa, niin valtion budjetista kuin muista lähteistä, toivottavasti myös yksityiseltä sektorilta. Suomalaisten pitää liikkua entistä enemmän ja olla fyysisesti paremmassa kunnossa myös vanhemmalla iällä. Siihen toimintaan pitää kohdistaa julkista tukea.
Huippu-urheilun ja sitä johtavan Olympiakomitean puolestaan pitää pystyä parantamaan omarahoitusosuuttaan huomattavasti. Jos se ei siihen pysty, silloin se ei sitä ansaitse. Niin toimii markkinatalous myös nykypäivän huippu-urheilussa. Huippu-urheilu ei ole mikään irrallinen saareke, jota tuetaan ’Suomen kansallisen edun nimissä’. Ei enää, Suomi pärjää mainiosti muutenkin.

Suomen Olympiakomitea ja Valo ovat yhtä organisaatiota, sille ei nyt tässä kohtaa voi mitään. Mutta tuleville johtajavalinoille voi, jos halutaan. He tekevät jatkossa kaikki merkittävät päätökset, joiden mukaisesti suomalaista urheiluelämää ja liikuntakulttuuria kehitetään. 

Olympiakomitean uusi puheenjohtaja ja hallituksen jäsenet valitaan marraskuussa. Olympiakomitean valtuuskunnan puheenjohtajan Kalervo Kummolan johtama nimitysvaliokunta on tehnyt työtään ja jossakin kohtaa ehdokkaat astuvat esiin. Yksi spekulaatio on, että vanha urheiluvaikuttaja ja pitkän linjan poliitikko Ilkka Kanerva asettuisi Kummolan tukemana ehdolle Olympiakomitean uudeksi puheenjohtajaksi. Kukaan ei kiistä Kanervan pitkää kokemusta politiikassa ja muilla elämän aloilla, mutta onko todella niin, että tässä suomalaisen urheilun ja liikunnan historian yhdessä suurimmassa murroksessa tätä kaikkea muutostyötä valitaan johtamaan, anteeksi, Hyvä Veli –hengessä, anteeksi uudelleen, menneen ajan poliitikko? Nyt pitää katsoa ennakkoluulottomasti ja rohkeasti eteenpäin ja valita henkilö, joka osaa katsoa paitsi taustapeiliin, ennen kaikkea eteenpäin. 

Luopumisen tuska on tunnetusti kova, mutta kuitenkin. Me suomalaiset ansaitsemme nyt eteenpäin vievää, uudistavaa urheilujohtajuutta.