ONNEA 50-VUOTIAS SQUASHLIITTO

Aloin kirjoittaa Squashliiton Newsletteriin vuonna 2018 ja tämä on nyt viimeinen           kolumnini. Niitä on kuluneiden neljän vuoden aikana kertynyt runsaat 20 kappaletta            ajankohtaisista tai mielestäni mielenkiintoisista aiheista.

Tässä kolumnissa palaan joihinkin aiheisiini.

Vuonna 2018 kirjoitin mm. näin:

”Suomen Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikkö jakoi kesäkuun alussa tukirahaa talvilajeille. OK:lla oli nyt ensimmäistä kertaa käytössään uusi kriteeristö, jonka perusteella lajit saivat tukea. Jääkiekko ja maastohiihto olivat voittajia, alppihiihto ja mäkihyppy häviäjiä. Mielenkiintoinen asetelma, lajit jotka ovat menestyneet kansainvälisesti, saavat lisää tukea ja päinvastoin. Tuleeko muna ennen kanaa?”

Ymmärrän menestystarpeen tuoman paineen, mutta olen silti sitä mieltä, että taloudellisen tuen jakokriteereissä potentiaaliin pitäisi panostaa nykyistä enemmän. Myös squashissa.

Vuonna 2019 kirjoitin mm. näin:

”Olisiko ajateltavissa, että seurat (HSK ja HSRC) voisivat jossakin aikataulussa harkita yhdistymisen vaihtoehtoa? Tai ainakin harkita siitä käytävää keskustelua. Ymmärrän, että tähän liittyy myös mm. paljon suuria tunteita, jotka kaikki ovat oikeutettuja ja luonnollisia. Tiedän, että tämä ei ole helppo asia. Yhdistyessään uusi seura olisi kuitenkin Suomen vahvin squashseura, jossa kummankin vahvuudet parhaiten palvelisivat pitkällä tähtäimellä koko suomalaista squashia.”

Olen edelleen tätä mieltä.

Viime vuonna kirjoitin mm. näin:

”Kukistettuaan tämän pandemian maailma ei ole entisensä. Moni asia muuttuu pysyvästi ja syntyy uusi normaali. Niin käy myös urheilussa, jonka merkitys kansakuntaa yhdistävänä ja sen itsetuntoa kohottavana tekijänä kasvaa ja korostuu entisestään. Aivan kuten Suomessa kävi itsenäistymisemme alkuvuosina ja sodan jälkeen.
Suomalainen squashyhteisö on jatkossa yhä eheämpi ja tiiviimpi. Paluu halleille ja kentille on isompi ja tunteellisempi asia kuin ehkä koskaan ennen.”

Koronapandemia hellittää ja Suomi alkaa elää pandemian jälkeistä aikaa. Samoin maamme urheilu ja squash. Kilpailukalenterit alkavat täyttyä ja hallien käyttöasteet ovat toivottavasti palanneet koronaa edeltävälle tasolle tai mielellään sen yli.  Me selvisimme tästä.

Ja näin:

”Squash ei ole vuonna 2025 edelleenkään olympialaji. Sen sijaan mitä omituisempia (urheilulajeja saa olympiastatuksen, koska Kansainvälinen Olympiakomitea juoksee rahan (lue:  trendikkäiden nuorten) perässä ja näin maailman mittakaavassa marginaalilajit jäävät epäoikeudenmukaisesti ilman olympiarenkaita. Suomi tarvitsisi monen muun maan tapaan lajin olympiastatusta, koska se toisi niin paljon muuta hyvää tullessaan.”

Tätä käsittämättömyyttähän ei yksikään squashin laji-ihminen ymmärrä. Eikä moni muukaan.

Kirjoitin aiemmin tänä vuonna mm. näin:

”Suomalaisen squashin juuret ovat 53 vuoden takana ja Suomen Squashliitto täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Maamme urheilukirjossa squash on pieni laji, jolla on noin 25.000 harrastajaa elettyään 1990-luvun alussa ’uransa’ huipulla; yli 100.000 harrastaa ja miesten joukkueiden MM-kisojen pronssimitalit kotikisoissa. Isossa kuvassa kuitenkin siis paljon pienempi kuin tennis, joka saa myös huomattavasti paljon enemmän näkyvyyttä mediassa – eikä edes välttämättä suomalaispelaajien menestyksen johdosta, vaan sen globaalin suosionsa ansiosta. Itse asiassa suomalainen squash on kv-menestyksellä   mitattuna pärjännyt mailapelien ryhmässä erinomaisesti, ollut itse asiassa menestynein mailapeli.”

Onneksi olkoon suomalainen squash, onneksi olkoon Suomen Squashliitto!

Kiitos kaikille teille, jotka olette kolumnejani lukeneet. Ette varmasti ole olleet kaikesta   kirjoittamastani samaa mieltä ja se on pelkästään hyvä asia. Ei meidän lajimme kaipaakaan nyökytteleviä jees-miehiä ja -naisia. Lajimme kaipaa kaiken aikaa kaiken kyseenalaistajia ja ravistelua, muuten lajimme ei Suomessa kehity.