HSRC 45 VUOTTA – HYVÄLLÄ FIILIKSELLÄ

Helsinki Squash Rackets Club (HSRC) täytti 45 vuotta. Se on suomalaisessa squashurheilussa kunnioitettava saavutus, olihan HSRC yksi niistä kolmesta seurasta, jotka vuonna 1971 perustivat Suomen Squashliiton. Juurikaan sitä vanhempi ei squash ole Suomessa lajinakaan.

Seura järjesti syntymäpäivän kunniaksi mainiot kekkerit omassa kotihallissaan Merihaan Palloilutalossa. Kuten tapoihin kuuluu, puheita pidettiin ja huomionosoituksia jaettiin. Ensimmäisen puheenvuoron piti oikeutetusti seuran kunniapuheenjohtaja Keijo Kiukkola, joka itse täyttää myöhemmin tänä vuonna 90 vuotta. Onnea Keitsi!

Keitsi (vas.) ja minä

 Juhlat onnistuivat mainiosti sitä kauneusvirhettä lukuunottamatta, että kuten tapana on, squashjuhlien yhteydessä pelataan pienimuotoinen turnaus. Tällä kertaa turnaus jäi pelaamatta, koska osallistujia ei ollut riittävästi. Minun muistaakseni ensimmäinen kerta, kun näin kävi. Onneksi seuraava mahdollisuus tulee heti perään, kun seuran pitkäaikainen jäsen ja aktiivi Kalevi Koivula täyttää 70 vuotta ja pitää pikkujuhlat hallilla. Silloin pelataan.

Olli Tuominen oli myös juhlissa mukana kutsuttuna vieraana, onhan Ollikin edustanut HSRC:aa. Muutama viikko sitten Olli oli pitkäaikaisen valmentajansa Tomi Niinimäen kanssa järjestämässä niin junioreille kuin senioreillekin viikonloppuleiriä Merihaassa. Leiri jouduttiin kuitenkin perumaan osallistujien vähyyden vuoksi.

Pysähdytäänpä tähän hetkeksi.

Ollilla on yli 20 vuoden kokemus ammattilaissquashista ja kansainvälisiltä kentiltä. Ja sitä kokemusta ja oppia hän on halukas jakamaan myös junioripelaajille (ja miksei meille vanhemmillekin) järjestämällä vuotuisen Squash Akatemia -leirin. Minun on hirveän vaikeata ymmärtää, että tällaiselle leirille ei saada riittävästi osallistujia. Kun päinvastoin luulisi, että leirille olisi niin kova ryntäys, että osa joutuisi jäämään ulkopuolelle tai sitten järjestettäisiin toinen leiri perään. Ei ihme, että meidän kovin kansallinen kärkemme on niin kovin kapea, jos ei edes paras mahdollinen valmennuskaan kiinnosta. Sitä saa mitä tilaa.

Lopuksi aasinsillan kautta olympialaisiin. Squash ei näytä pääsevän olympiaperheeseen, ei sitten millään. Kaikenlaista skeittailua, kiipeilyä sun muuta kyllä on mukana, mutta ei squashia. Se on minusta häpeällistä Kansainväliselle Olympiakomitealle ja osoittaa, kuinka politiikka ja raha ohjaajat olympialaista liikettä. Ei siis urheilu.

Neljän vuoden kuluttua palataan Tokioon 56 vuoden jälkeen. Silloin Suomi sai yhteensä viisi mitalia, joista kolme kultaa ja kaksi pronssia. Sinne on neljä vuotta aikaa, mutta kun katsoo suomalaista huippu-urheilua nyt meneillään olevissa Rion olympialaisissa, suru tulee puseroon. Tätä kirjoittaessani plakkarissa on Mira Potkosen nyrkkeilyn pronssimitali. Vielä on kisapäiviä kuitenkin jäljellä ja toivottavasti mitalisaldo kasvaisi. 

Totuus kuitenkin on, että Rion olympialaiset menevät suomalaisilta alakanttiin ja tulevana syksynä tullaan käymään tiukka ja aiheellinen keskustelu huippu-urheilun roolista suomalaisessa urheilun kentässä, yhteiskunnan osallistumisesta huippu-urheilun rahoitukseen, ylipäätään huippu-urheilun roolista maassamme. Ja luonnollisesti puhutaan maamme huippu-urheilujohdon roolista ja valmiuksista hoitaa tehtäväänsä. Mika Kojonkoski ja moni muu ovat tarkan analyysin alla. Niin kauan kuin urheillaan ja toimitaan myös yhteiskunnan varoilla, toiminnan tulee olla myös tavoitteiden osalta avointa, läpinäkyvää ja mitattavaa. Pelkkä hyvä fiilis ei todellakaan riitä.