Aloin kirjoittaa Squashliiton Newsletteriin vuonna 2018 ja tämä on nyt viimeinen kolumnini. Niitä on kuluneiden neljän vuoden aikana kertynyt runsaat 20 kappaletta ajankohtaisista tai mielestäni mielenkiintoisista aiheista.
Tässä
kolumnissa palaan joihinkin aiheisiini.
Vuonna 2018 kirjoitin mm. näin:
”Suomen Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikkö jakoi kesäkuun alussa tukirahaa talvilajeille. OK:lla oli nyt ensimmäistä kertaa käytössään uusi kriteeristö, jonka perusteella lajit saivat tukea. Jääkiekko ja maastohiihto olivat voittajia, alppihiihto ja mäkihyppy häviäjiä. Mielenkiintoinen asetelma, lajit jotka ovat menestyneet kansainvälisesti, saavat lisää tukea ja päinvastoin. Tuleeko muna ennen kanaa?”
Ymmärrän
menestystarpeen tuoman paineen, mutta olen silti sitä mieltä, että
taloudellisen tuen jakokriteereissä
potentiaaliin pitäisi panostaa nykyistä enemmän. Myös squashissa.
Vuonna
2019 kirjoitin mm. näin:
”Olisiko
ajateltavissa, että seurat (HSK ja HSRC) voisivat jossakin aikataulussa harkita
yhdistymisen
vaihtoehtoa? Tai ainakin harkita siitä käytävää keskustelua. Ymmärrän, että tähän liittyy myös mm.
paljon suuria tunteita, jotka kaikki ovat oikeutettuja ja luonnollisia. Tiedän, että tämä ei ole
helppo asia. Yhdistyessään uusi seura olisi kuitenkin Suomen vahvin squashseura, jossa kummankin
vahvuudet parhaiten palvelisivat pitkällä tähtäimellä koko suomalaista squashia.”
Olen
edelleen tätä mieltä.
Viime
vuonna kirjoitin mm. näin:
”Kukistettuaan
tämän pandemian maailma ei ole entisensä. Moni asia muuttuu pysyvästi ja syntyy uusi normaali.
Niin käy myös urheilussa, jonka merkitys kansakuntaa yhdistävänä ja sen itsetuntoa
kohottavana tekijänä kasvaa ja korostuu entisestään. Aivan kuten Suomessa kävi itsenäistymisemme alkuvuosina
ja sodan jälkeen.
Suomalainen
squashyhteisö on jatkossa yhä eheämpi ja tiiviimpi. Paluu halleille ja kentille on isompi ja
tunteellisempi asia kuin ehkä koskaan ennen.”
Koronapandemia
hellittää ja Suomi alkaa elää pandemian jälkeistä aikaa. Samoin maamme urheilu ja squash.
Kilpailukalenterit alkavat täyttyä ja hallien käyttöasteet ovat toivottavasti palanneet koronaa
edeltävälle tasolle tai mielellään sen yli. Me selvisimme tästä.
”Squash ei ole vuonna 2025 edelleenkään olympialaji. Sen sijaan mitä omituisempia (urheilulajeja saa olympiastatuksen, koska Kansainvälinen Olympiakomitea juoksee rahan (lue: trendikkäiden nuorten) perässä ja näin maailman mittakaavassa marginaalilajit jäävät epäoikeudenmukaisesti ilman olympiarenkaita. Suomi tarvitsisi monen muun maan tapaan lajin olympiastatusta, koska se toisi niin paljon muuta hyvää tullessaan.”
Tätä
käsittämättömyyttähän ei yksikään squashin laji-ihminen ymmärrä. Eikä moni
muukaan.
Kirjoitin
aiemmin tänä vuonna mm. näin:
”Suomalaisen squashin juuret ovat 53 vuoden takana ja Suomen Squashliitto
täyttää tänä vuonna 50
vuotta. Maamme urheilukirjossa squash on pieni laji, jolla on noin 25.000 harrastajaa elettyään 1990-luvun alussa
’uransa’ huipulla; yli 100.000 harrastaa ja miesten joukkueiden MM-kisojen pronssimitalit kotikisoissa. Isossa
kuvassa kuitenkin siis paljon pienempi
kuin tennis, joka saa myös huomattavasti paljon enemmän näkyvyyttä mediassa – eikä edes
välttämättä suomalaispelaajien menestyksen johdosta, vaan sen globaalin suosionsa
ansiosta. Itse asiassa suomalainen squash on kv-menestyksellä mitattuna pärjännyt mailapelien ryhmässä
erinomaisesti, ollut itse asiassa menestynein mailapeli.”
Onneksi
olkoon suomalainen squash, onneksi olkoon Suomen Squashliitto!
Kiitos
kaikille teille, jotka olette kolumnejani lukeneet. Ette varmasti ole olleet
kaikesta kirjoittamastani samaa mieltä
ja se on pelkästään hyvä asia. Ei meidän lajimme kaipaakaan nyökytteleviä jees-miehiä ja -naisia.
Lajimme kaipaa kaiken aikaa kaiken kyseenalaistajia ja ravistelua, muuten lajimme ei Suomessa kehity.
