torstai 18. toukokuuta 2017

SUOMI JA SQUASH VUONNA 0



Kun yrittää ymmärtää nykyisyyttä, tulisi tunnistaa menneisyyttä. Tulevaisuuden ennustaminen puolestaan on tunnetusti vaikeaa, joten ei mennä nyt siihen. Riittää, kun yrittää ymmärtää, miten suomalainen huippusquash on ajautunut tilanteeseen, jossa tänään ollaan.

Kulunut kevät on eurooppalaisessa vertailussa suomalaisittain katastrofi.  Jos ei sitä näe tai halua tunnustaa, on tilanteesta pihalla kuin lintulauta. Kaikki kevään arvokisat menivät reilusti alakanttiin ja suomalaisen squashin taso Euroopassa on nyt mitattu. Se ei ole hääppöinen.

Suomalainen squash on kutakuinkin 50 vuotta vanha – tai nuori.  Monenlaista on nähty, monenlaista on tehty, aina aika pienellä porukalla. Kuinka sokeiksi on tultu, kuinka laput silmillä kuljetaan? Kuulun itsekin tuohon pieneen porukkaan, olen ollut liiton hallituksessa 10 vuotta, siitä puheenjohtajana kuusi vuotta ja lisäksi kahden seuran hallituksessa. Varmaan teimme – mekin omassa pienessä piirissämme – myös hyviä asioita, mutta tänään niitetään sitäkin, mitä silloin on kylvetty.

Uskallan sanoa, että nyt ollaan vedenjakajalla. Tästä tilanteesta joko onnistutaan synnyttämään jotakin uutta ja hyvää tai sitten me ajamme itsemme sellaiseen marginaaliin, jossa pyörä pyörii vain väärinpäin.

Mitä nyt pitäisi tehdä?

Ihan ensimmäiseksi pitäisi antaa tilaa tämän pienen piirin ulkopuolella oleville ihmisille ja antaa heidän analysoida nykyinen tilanne ja siihen johtaneet syyt. Ulkopuolelta asiat näyttävät usein hyvin erilaisilta ja nyt on aika hyväksyä, että tällainen näkemys on tarpeen. Ja nyt tarvitaan muutamaa vuotta pidempää perspektiiviä.

Lajin suosio on suorassa yhteydessä sen kansainväliseen menestykseen ja pesäpallo poikkeuksena vain vahvistaa säännön. Nuoret tarvitsevat esikuvia, jotka näyttävät mallia ja luovat uskoa menestykseen. Oman urheilu-unelman ja vision rakentaminen ilman esikuvia on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Ellemme saa kelkkaa menestyksen osalta kääntymään, joudumme kierteeseen, joka johtaa myös vuotuisen valtionavun pienenemiseen, mikä liiton huonon omarahoituksen jatkuessa johtaa entistä kutistuneempaan toimintaan. Kierre on valmis.

Squashliiton hallitus ja sen tuore toiminnanjohtaja Mika Monto ovat oikeasti ison kysymyksen äärellä. Jotakin käänteentekevää pitää nyt tehdä. En tiedä mitä se on enkä ole varma, tietääkö kukaan muukaan. Mutta jos nykymenolla jatketaan, siitä ei hyvää seuraa. Se lienee nyt nähty.

Suomen miesten maajoukkue voitti omissa kotikisoissaan Sami Elopuron ja Pentti Pekkasen johdolla vuonna 1991 MM-pronssia. Suomessa oli silloin yli 100.000 squashin harrastajaa. Jotain oli tehty oikein. Kun nykytilannetta pohtii, aina voi vedota ajan muutokseen, olosuhteisiin, uusiin trendeihin ja vaikka mihin. Mutta jos ympärillä tapahtuvia muutoksia ei näe ja muutu niiden mukana, kuihtuu pois.

Mennyt aika ei koskaan palaa. Mutta siitä voi oppia. Kannattaisiko peräänkuuluttamani ulkoisen analyysin lisäksi näitäkin kavereita jututtaa? Kuka on viimeksi puhunut Pekkasen Penan kanssa squashista? Mitähän Ville Mäkisarka ajattelee? Tai Pullin Marko? Tai Jaskarin Hannu? Onko kukaan kysynyt, mitä Minetin Tuula nykymenosta ajattelee?

Aivan, niin ajattelinkin.