PUHETTA SUOMALAISESTA NAISSQUASHISTA

Naissquash Suomessa on ajankohtainen aihe, joten puhutaan siitä. Vanhemmat lajimme ystävät muistavat, että olen puhunut siitä aiemminkin. Erityisesti mieleeni on jäänyt yksi kerta kauan sitten, kun Tuula (Myllyniemi, sittemmin Minetti) ja Nina (Taimiaho, sittemmin Elopuro) sekä joukko muita olivat erinomaisia aktiivipelaajia. Olin sitä mieltä, mielestäni perustellusti, että naissquashin asema oli maassamme miehiin verrattuna arvostuksellisesti ja muutenkin huono. Jutustani tuli sen verran napakka, että päätin pistää sen vähän laajempaan jakeluun ja lähetin sen myös mm. STT:lle, joka tarttui juttuun ja levitti sen asiakaslehtiinsä ympäri maata. No, sitten oli liiton ja minun välilläni jonkin aikaa hiljaista, ei hirveästi vaihdeltu viestejä eikä mitään muutakaan.

Nyt tilanne on tyystin toinen, vastaavaan juttuun ei ole aihetta. Päinvastoin, nostan hattua liitolle, että se on käynnistänyt naissquash-projektin, joka tähtää vuoden 2021 EM-kisoihin. Tavoitteena kisoista on mitali. Joukkueen rungon muodostavat Emilia Soini, 23, Riina Koskinen, 21, ja Emilia Korhonen, 23. Kuten pelaajien iät osoittavat, parhaat pelivuodet ovat vasta edessä. Tämä on kova ja potentiaalinen runko, mutta mitään ei ole vielä saavutettu.

Arki ratkaisee

Kuten naisten maajoukkueen vastanimitetty päävalmentaja Tomi Niinimäki oikein toteaa, monien asioiden pitää tässä projektissa loksahtaa kohdalleen. Hän ei listannut niitä sen tarkemmin, mutta minäpä teen sen, kuten asiat näen.

Arki ratkaisee kaiken. Ja jotta päivittäinen tekeminen olisi laadukasta, pitää siis tapahtua paljon:

Oma palo

Pelaajan oma sisäinen motivaatio ja palo kehittyä tulee olla kova. Joka päivä. Tätä kirjoittaessani meneillään oleva Remeo Ladies Open -kisa kertoo nykytilanteen. Ollaan takamatkalla eurooppalaiseen tasoon nähden. Mutta tuo matka voidaan kuroa kiinni, sillä kisoihin on 2 ½ vuotta aikaa. Siinä ajassa tapahtuu parhaimmillaan paljon.

Henkilökohtainen valmentaja

Jokaisella maamme kärkipelaajalla tulee olla ammattitaitoinen ja sitoutunut henkilökohtainen valmentaja. Maajoukkuevalmentaja astuu kuvaan leireillä, arvokisatapahtumissa ja yhteistyökeskusteluissa henkilökohtaisen valmentajan ja pelaajan kanssa, mutta päivittäinen tekeminen tapahtuu pelaajan ja oman valmentajan kesken. Sitä ei korvaa mikään.

Kovat pelit vievät eteenpäin

Pelaajien tulee kiertää säännöllisesti kansainvälisiä kisoja, joihin heidän PSA-rankinginsa antaa mahdollisuuden. Kovia vastustajia tulee kohdata paljon ja otteluista on kerättävissä roppakaupalla kokemusta ja oppia.
Tämä tarkoittaa, että henkilökohtaisen pelibudjetin tulee mahdollistaa 10-12 kisaa vuodessa, mikä puolestaan tarkoittaa 10-15.000 €:n budjettia. Luvut ovat omasta päästäni, mutta kyllä ne oikealla hehtaarilla ovat.

Tätä varten tarvitaan varakkaat vanhemmat, ulkopuolinen mesenaatti tai joukko yhteistyökumppaneita, jotka uskovat pelaajaan, hänen arvomaailmaansa ja paloonsa menestyä ja jotka näkevät pelaajan tuovan lisäarvoa myös omaan liiketoimintaansa.
Viimeinen näistä vaihtoehdoista on työläin, mutta samalla ylivoimaisesti palkitsevin.

Liiton tuki       

Liiton tulee pystyä keräämään tai allokoimaan riittävästi rahaa naisten maajoukkueen toimintaan; leiritykseen ja kaikkeen muuhun, jotta se olisi mielekästä ja veisi kehitystä eteenpäin. Kaikkiin arvokisoihin pitää löytyä varat liitosta, ei saa olla niin, että pelaajat keräävät esim. omissa Masters-kisoissamme mm. meiltä vanhoilta ukoilta rahaa päästäkseen kisoihin. En tarkoita, ettemmekö halua auttaa, varmasti haluamme. Mutta silti.

Ensin pitää menestyä

Olympiakomitea jätti squashin ei-olympialajina viimeisessä rahanjaossaan ilman tukea. Meidän kaikkien laji-ihmisten mielestä se ei ollut reilua eikä ehkä ollutkaan. Olympiakomitea on kuitenkin asettanut tuen saamiseksi tiukat kriteerit ja ne eivät täyttyneet. Rannalle jäätiin, pulinat pois.

Suomalaisessa urheilussa on valitettavan usein niin, että juuri siinä vaiheessa, kun urheilija kipeimmin tarvitsee myös taloudellista tukea, sitä ei saa. Vasta, kun olet menestynyt ja saavuttanut ison mitalin, sinua arvostetaan ja pääset tuen piiriin. Me olemme squashissa nyt tässä tilanteessa, meidän on itse raivattava tiemme ilman Olympiakomitean kaltaista vetoapua.

Naisten maajoukkueen ja EM-projektin kohdalla meillä on erinomainen mahdollisuus tehdä jotain sellaista, joka osoittaa, kuinka hyviä me todella olemme. Se vaatii kovaa työtä ja onnistumisia monella saralla. Haluan uskoa, että Squashliitto on projektin käynnistäessään nähnyt ja ymmärtänyt tämän palapelin.

Omistan tämän kirjoituksen Helsinki Squash Rackets Clubin 92-vuotiaalle kunniapuheenjohtajalle Keijo ’Keitsi’ Kiukkolalle, jolle Squashliiton 50-vuotisjuhlagaalassa myönnettiin suomalaisen squashin elämäntyöpalkinto. Kiitos Keitsi!

Toivotan kaikille squashin ystäville hyvää joulua ja erinomaista vuotta 2019. 

Tämä teksti on alun perin julkaistu Suomen Squashliiton Newsletterissä 6/2018

ONNEKSI OLKOON SUOMALAINEN SQUASH 50 VUOTTA

Lämpimät onnittelut 50 vuotta täyttävälle suomalaiselle squashille. Se on suomalaisten harrastamana urheilulajina vielä nuori, mutta kuitenkin iässä, jossa voimme sanoa sen löytäneen paikkansa suomalaisessa urheilun kentässä.

Olemmeko me laji-ihmiset tyytyväisiä lajimme nykyiseen asemaan Suomessa? Uskon, että useimmat ajattelevat, että olemme ja emme, riippuu asiasta. Näin juhlavuonnakin näitä asioita kannattaa hetki pohtia.

Squash on globaali laji, sitä pelataan kaikissa maanosissa ja sillä on kymmeniä miljoonia pelaajia. Se ei kuitenkaan edelleenkään ole olympialaji, joka on lajimme tunnettuuden ja arvostuksen parantamisen suurin yksittäinen este, päinvastoin kuin tenniksessä, sulkapallossa ja pöytätenniksessä. Tämä on vallitseva tilanne myös Suomessa.

Pystymme tuottamaan huippuja

Huippusquashin osalta maamme on pystynyt tasaisesti tuottamaan kansainvälisen tason huippupelaajia. Yhden kerrallaan, mutta kuitenkin – aivan kuten tennis, sulkapallo ja pöytätennis, vaikka ainakin tenniksessä ja sulkapallossa harrastajamäärät ovat selkeästi squashia suuremmat. Tässä katsannossa olemme pärjänneet hienosti, suorastaan upeasti.

Lajimme harrastajien määrä oli suurimmillaan 1990-luvun alussa, jolloin meitä pelaajia oli pitkälti yli 100.000 ja squashhalleja oli ympäri Suomea. Elettiin todellista korkeasuhdannetta, jonka kruunasi miesten joukkuekisan MM-pronssi vuoden 1991 kotikisoissa.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja maailma on muuttunut. Tänään meitä harrastajia on runsaat 20.000 ja menemättä syihin, jotka harrastajien laskuun ovat johtaneet, olennainen kysymys on: kuinka tästä mennään eteenpäin? Voi kuitenkin sanoa, että ympäristö muuttui nopeammin kuin mitä siihen osattiin reagoida. Ennakointia ei ollut lainkaan.

Vanha viisaus sanoo, että on ymmärrettävä mennyttä, jotta osaa nähdä tulevaan. Suomen Squashliiton toimisto ja hallitus on laatinut strategian lajin edelleen kehittämiseksi maassamme ja se tekee toimenpiteitä tavoitteidensa saavuttamiseksi. Kuinka hyvin tulevaisuuteen he näkevät ja kuinka onnistuneita ratkaisuja he tekevät, sen me näemme myöhemmin, mutta olen vakuuttunut, että he tekevät parhaansa.

Kulttuurin ratkaiseva vaikutus

Olen sanonut tämän eri yhteyksissä aiemminkin, mutta asia on niin keskeinen, että sanon sen uudelleen.

Kun lajiliitto, urheiluseura tai itse asiassa mikä organisaatio tahansa kehittää toimintaansa, tuttuja, ja aivan oikeita, sanoja ovat visio, missio, arvot, strategia, jalkauttaminen, budjetointi, seuranta jne. Mutta organisaation kulttuuri jää liian usein liian vähälle huomiolle.

Organisaation kulttuurilla on toimintaa voimakkaasti ohjaava vaikutus, jopa niin voimakas, että se voi kampittaa strategian. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka asetettujen tavoitteiden 

saavuttamiseksi laaditut strategiat ovat aivan oikeat, organisaation kulttuuri ei tue näiden strategioiden toteutumista ja näin saattaa kaataa hyvätkin pyrkimykset. Juuri tästä syystä toimintakulttuurin oikeansuuntaiseen kehittämiseen tulee kiinnittää paljon huomiota.

Kulttuuri ei muutu puhumalla, kulttuuri muuttuu tekemällä asioita niin, että teot tukevat organisaation oikeansuuntaista kehittymistä. Ja jos organisaation johto luo uudet strategiat, se ei voi luoda uutta kulttuuria vain sanomalla: 

”Huomisesta alkaen meillä on sitten uusi kulttuuri.” Se vain ei mene niin.

Omilla ehdoilla eteenpäin

Squashista ei kenties koskaan tule isoa lajia Suomessa, mutta sen ei myöskään tarvitse olla itsetarkoituksellinen tavoite tai päämäärä. Jokainen urheilulaji kaipaa kuitenkin tuekseen huipputason menestystä ja riittävää näkyvyyttä. Näin voimme onnistua kasvattamaan sen kriittisen pelaajamassan, josta nousevat uudet kansainväliset huippupelaajat ja esikuvat tuleville nuorille ja miksei vanhemmillekin pelaajille ja harrastajille. Tehkäämme se Suomessa omilla vahvuuksillamme ja ahkeruudellamme. Me osaamme ja me pystymme siihen.

Onneksi olkoon 50-vuotias suomalainen squash!

Teksti on alun perin julkaistu Suomen Squashliiton Uutiskirjeessä 5/2018

ÄLÄ PETÄ ITSEÄSI

Suomalainen urheilu on ollut tänä kesänä – ehkä poikkeuksellisenkin paljon – julkisen keskustelun aiheena. Urheilu on aina puhuttanut meitä suomalaisia, onpa sitten ollut kysymys menestyksestä tai sen puutteesta, rahasta tai sen puutteesta tai urheilujohtajien kyvykkyydestä hoitaa tehtäviään – tai sen puutteesta.

Rajaan tämän kolumnin käsittelemään ainoastaan huippu-urheilua, jollaiseksi lasken urheilun, jossa pyritään kansainväliselle tasolle (lue: huipulle) täysammattilaisena tai sellaiseksi tähtäävänä urheilijana. Meillä on myös omassa lajissamme näitä urheilijoita ja lisää on tulossa, jos en nyt ihan väärin tilannetta squashkärkemme osalta lue.

Urheilu ammattilaisena on sananmukaisesti ammatti, jota urheilija harjoittaa. Se tarkoittaa täysipainoista työtä, jonka tavoitteena on menestyä ja ainakin tulla taloudellisesti toimeen ja parhaimmillaan niin, että jotain jää myös säästöön pesämunaksi urheilu-uran jälkeistä aikaa varten. Kysymys on ammattina yrittäjyydestä, jonka urheilija voi niin halutessaan myös organisoida eri yhtiömuotoihin toimintansa laajuudesta ja luonteesta riippuen.

Miten hyvä yrittäjä toimii?

Hyvän yritystoiminnan luonteeseen kuuluu joukko perusasioita, jotka helpottavat suunnittelua ja päivittäistä tekemistä. Urheilijayrittäjän kohdalla siihen kuuluu huolella mietitty visio siitä, mihin ammattiurheilijana tähtää, mikä 3-5 vuoden mittaisessa tulevaisuudessa siintää kirkkaana.

Yhtä lailla siihen kuuluu napakasti laadittu liiketoimintasuunnitelma; mitkä ovat visiosta johdetut tavoitteet urheilijana pidemmällä ja lyhyemmällä aikavälillä, mitä tulee tehdä näihin tavoitteisiin päästäkseen ja mitä se itseltä ja usein myös muilta vaatii. Kaikelle tälle tulee laatia aikataulu ja säännölliset edistymisen tarkastelupisteet.

Ja sitten pitää ryhtyä töihin. Ei se oikeasti tämän vaikeampaa ole. Mutta miksi kuitenkin liian harva toimii näin?

Katsokaa Olli Tuomista, ”oman elämänsä talonmiestä”, kuten hän itse hyvin sanoo. Loistava, yli 20 vuotta kestänyt ura lajin kansainvälisellä huipulla ja ura jatkuu edelleen. Totta kai Olli on fiksuna squashammattilaisena ja yrittäjänä tarkastellut matkan varrella tilannettaan ja reivannut tavoitteitaan kutakin hetkeä vastaavaksi, kuten järkevä yrittäjä tekee.

Olen vakuuttunut, että hänellä on jo kenties pitkällekin mietittyjä tai valmiita ajatuksia yrittäjyytensä jatkamisesta squashkentän ulkopuolella, kun tulee päivä, jolloin aktiiviura päättyy. Niin fiksu yrittäjä toimii.

Haluatko Sinä olla oikea squashammattilainen?

Meillä on Suomessa pienehkö joukko pelaajia, joiden toivoisin vastaavan yllä olevan väliotsikon kysymykseen myönteisesti. Mutta ei kevein perustein, vaan harkiten, eri ihmisten kanssa keskustellen, omaa tilannettaan, kunnianhimoaan, paloaan ja motivaatiotaan tarkoin miettien.


”Olenko oikeasti valmis tekemään kaikkeni sen eteen, että minusta tulee menestyvä squashammattilainen?”

”Osaanko ja haluanko kääntyä oikeiden ihmisten puoleen, jotka ovat valmiita auttamaan minua ja tukemaan minua pyrkimyksissäni, koska en pysty tekemään tätä kaikkea yksin?”

”Jaksanko työskennellä arjessa visioni ja tavoitteeni eteen silloinkin, kun kohtaan huonoja jaksoja, niitä hetkiä, jolloin maailma kaatuu päälle?”
Jokaisen maailmanmestarinkin kohdalle näitä hetkiä osuu.

Yllä olevaa listaa voisi jatkaa, mutta uskon, että pointti on selvä.

Squashammattilaiseksi ryhtyminen on helppo päätös, menestyväksi squashammattilaiseksi ryhtyminen on iso, kenties loppuelämän mullistava päätös. Siksi sitä ei voi tehdä kevein perustein.

Pahin asia, jonka voit itsellesi tehdä, on jättää tämä mietintä ja sen johtopäätöksenä tuleva päätös tekemättä, olkoon se mikä tahansa. Päivän päätteeksi ainoa asia, joka ratkaisee, on se, että olet sinut oman päätöksesi kanssa.

Maailma on täynnä muka-ammattilaisia, jotka jättivät tämän mietinnän tekemättä. Älä ole yksi heistä.


Tämä teksti on alkuperäisesti julkaistu SSqL:n Uutiskirjeessä 4/2018

MUNA VAI KANA?

Kesä- ja heinäkuu on monelle squashpelaajalle akkujen lataamisen aikaa siinä mielessä, että kilpailukausi on kotimaassa ohi ja se tarjoaa hyvän mahdollisuuden tarkastella omaa tilannetta ja miettiä tulevan kauden lähtökohtia. Jotkut pitävät muutaman viikon totaalisen tauon eivätkä edes käy squashhallilla. Annetaan mielen levätä ja kropan huokaista. Osalle puolestaan kesän ja sen lämpö on vuoden parasta treeniaikaa. Molempi parempi.

Asiasta toiseen.

Suomen Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikkö jakoi kesäkuun alussa tukirahaa talvilajeille. OK:lla oli nyt ensimmäistä kertaa käytössään uusi kriteeristö, jonka perusteella lajit saivat tukea. Jääkiekko ja maastohiihto olivat voittajia, alppihiihto ja mäkihyppy häviäjiä. Mielenkiintoinen asetelma, lajit jotka ovat menestyneet kansainvälisesti, saavat lisää tukea ja päinvastoin.
Tulee muna ennen kanaa?

Olympiakomitean kohdallahan on sellainen tilanne, että noin 80 % sen varoista tulee julkisista varoista, käytännössä veikkausvoittovaroista. Toisin sanoen me kansalaiset kustannamme Olympiakomitean toiminnan ja siksi on oikeutettua kysyä, ovatko nyt jaetut tuet ja jakamisen kriteeristö sellainen, että se parhaalla mahdollisella tavalla vie suomalaista huippu-urheilua kokonaisuudessaan eteenpäin?

Onko siis niin, että ensin pitää saavuttaa menestystä ns. omin voimin ennen kuin pääsee lisääntyvän tuen piiriin vai pitäisikö sen mennä toisin päin – tuetaan ja panostetaan pitkäjänteisesti ja tavoitellaan menestystä esim. viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Kumpi on oikein vai onko kumpikaan tapa väärä?

Kaksi suomalaisnaista eteni nyrkkeilyn EM-kisojen finaaliin tilanteessa, jossa heidän saamansa tuki OK:lta, siis yhteiskunnalta, siis meiltä veronmaksajilta, on ollut vaatimaton. Minun mielestäni se ei ole oikein.

Suomen Squashliitto on samanlaisen tilanteen edessä, kyse on priorisoinnista ja niukkuuden jakamisesta. Kaikkeen ei rahaa ole, ei edes sellaiseen, johon ilman muuta pitäisi panostaa, mutta ei voida.

Hyvä esimerkki liiton varojen niukkuudesta on Suomen U19-poikien MM-kisahanke Intiaan. Niin luonnolliselta kuin kuulostaakin, että liitto kustantaa omat juniorimme lajimme arvokisoihin, näin ei kuitenkaan ole ja tätä projektia varten on perustettu yhteisörahoituskampanja, jonka avulla taloudellista tukea kisaprojektiin haetaan. Minun mielestäni näin ei pitäisi olla, mutta tässä tilanteessa ollaan.

Sinänsä tämä on yksi hyvä ja toimiva tapa löytää korvaava rahoitusmalli, kun liiton oma talous ei riitä. Eikä tämä ole suomalaisessa urheilussa mitenkään harvinaista muissakaan lajeissa. Minua vain harmittaa, että maamme omat kärkijunioripelaajat joutuvat käsi ojossa pyytämään rahaa, jotta he pääsisivät omiin MM-kisoihinsa edustamaan Suomea ja mittaamaan oman tasonsa.

Uusi kausi käynnistyy taas elokuussa, pelaajien vakiovuorot ja harjoitukset pyörähtävät käyntiin, samoin kilpailukausi. Yhtenä huippuhetkenä Talissa pelataan toistamiseen Meltron Finnish Masters Open 2018, Euroopan liiton alainen Masters-kisa, johon on jo ilmoittautunut yli 80 pelaajaa ja lisää tulee kaiken aikaa. Nämä ovat erinomaisia suomalaisen squashin näyteikkunoita, näiden ja muiden maassamme järjestettävien kansainvälisten kisojen avulla lajimme tunnettuus paranee edelleen ja vaikuttaa myönteisesti lajimme maineeseen. Näin pääsemme toivottavasti jonain päivänä tilanteeseen, jossa kenenkään ei tarvitse olla käsi ojossa.

Tämä kirjoitus on julkaistu äskettäin Suomen Squashliiton Newslwetterissä 3/2018

JALKAPALLON MM-KISAT JA SUOMALAINEN FUTIS

Maailman suosituimman urheilulajin, jalkapallon, MM-kisat ovat käynnissä Venäjällä. Alkulohkot on pelattu ja nyt pelataan cup-systeemillä eli voitolla jatkoon ja tappiolla kotimatkalle.

Kisat ovat tarjonneet tähän mennessä koko joukon hyvää ja nautittavaa jalkapalloa, mutta myös kylmänviileää taktikointia, joissa on pelailtu ottelu loppuun niin, että kumpikin joukkue on tyytyväinen. Maailmanmestaruus jalkapallossa on niin iso asia, että sen eteen ollaan valmiita ottamaan isoja riskejä ja yhtälailla pelaamaan ilman pienintäkään riskiä. Täytyy muistaa, että valmentajat ja pelaajat pelaavat myös omasta tulevaisuudestaan ja parempaa näyteikkunaa tuskin löytyy.

Olen pelannut jalkapalloa pikkupojasta lähtien, en sen korkeammalla kuin III-divarissa, mutta kuitenkin. Ja luonnollisesti seurannut futista paikan päällä ja TV:stä yhtä kauan. Moni asia on vuosikymmenten aikana muuttunut. Olosuhteet ovat parantuneet valtavasti, itse pelasin junnuvuodet lähes pelkästään hiekalla, tänään tilanne on täysin toinen. Nykypelaajat ovat taitavampia, kiitos paremman valmennuksen, peli on taktisempaa ja pelin analysointi tilastoineen ja pelaajista saatavan henkilökohtaisen datan alueella on lisääntynyt moninkertaisesti.

Mutta muutama asia on mennyt minusta huonompaan suuntaan. Jalkapallo on kontaktilaji ja sitä pelataan tarvittaessa kovaa, minkä kaikki kentällä hyväksyvät. Pelinä jalkapallo on kuitenkin muuttunut paljon taktisemmaksi ja erikoistilanteiden, kuten vapaapotkujen ja kulmien merkitys, on kasvanut. Ja se on puolestaan johtanut siihen, että niitä aktiivisesti haetaan ja toisinaan myös epäreiluin keinoin, minkä nykyinen videotekniikka on hidastuksineen armottomasti paljastanut. Milloin sukelletaan, milloin kieritään, milloin pidellään nilkkaa, milloin säärtä, vaikka vastustaja ei ole edes osunut pelaajaan. Tämä filmaaminen ja näytteleminen on tehnyt jalkapallosta ajoittain jopa epämiellyttävää katsottavaa, minkä meneillään olevat MM-kisatkin on todistanut.

Videoavusteinen tuomarointi, VAR-järjestelmä, on käytössä Venäjän MM-kisoissa huimalla teknologisella panostuksella. Tuomareiden ratkaisujen tarkkuus on parantunut ja se tekee otteluista ja tuomareiden ratkaisuista objektiivisempia, mikä on hyvä asia kaikille.
VAR:lla on toki edelleen myös vastustajansa ja epäilijänsä, joiden mielestä jalkapallossa pitäisi pitäytyä aistinvaraisessa tuomaroinnissa. Nämä kisat ovat kuitenkin jo nyt osoittaneet, että VAR on tullut jäädäkseen ja tullee käyttöönotettavaksi tulevissa arvokisoissa ja eri maiden kansallisissa liigoissa. Teknologian taso tulee olemaan kirjava, mutta VAR on tullut jäädäkseen.

Jalkapallo on Suomen harrastetuin urheilulaji. Ei suosituin, mutta harrastetuin. Meillä on noin 130.000 harrastajaa ja Suomen Palloliitto sekä sen piirin koordinoivat, ohjaavat ja kehittävät suomalaista jalkapalloa yhteistyössä seurojen kanssa, jotka tekevät pääsääntöisesti erinomaista työtä.

Maajoukkueiden menestyksen mittarilla suomalainen huippujalkapallo on edelleen vaatimatonta, mutta sillä on edelleen iso mahdollisuus tehdä Suomesta kansainvälisessä vertailussa iso jalkapallomaa. Palloliitto ei ole hukannut tätä mahdollisuuttaan minnekään, koska mitään ei ole ollut kateissa. Mutta sen löytämisessä on vatuloitu liian kauan, siitä kaikki lienevät samaa mieltä.

Mitä ylläolevalla tarkoitan?

Suomalaisen jalkapallon identiteettiä ei voi lainata, kopioida eikä tilata konsultilta. Pitää ymmärtää Suomea ja suomalaisuutta, pitää tuntea kansallinen historiamme ja kulttuurimme, sen rikkaus, vahvuudet ja heikkoudet ja rakentaa oma suomalaisen jalkapallon identiteetti, pelityyli ja niiden seurannaiset näille perustoille. Silloin me voimme kasvaa isoksi jalkapallomaaksi myös tuloksilla mitattuna.