Palaan yhteen mieliteemoistani, valmentamiseen. Tämän
kertaisen sysäyksen minulle antoi Kalle
Palander, joka Karjalainen-lehden haastattelussa (24.8.) puhui omasta
maajoukkueen valmentamistaan ja jota Urheilulehden Janne Eerikäinen myös käytti uusimmassa numerossa (UL, 35/2016).
Kiitos Janne hyvästä jutusta, yritän vähän jatkaa siitä.
”Se ei ollut meikäläisen hommaa. Olisi se sitten, jos siellä
olisi joku todellinen helmi, jolla oikeasti olisi mahdollisuuksia maailman
huipulle. Mutta ei ole”, sanoi Palander muun muassa.
Ollaan valmentamisen ideologian ytimessä.
Meillä on sportin parissa paljon ex-urheilijoita, jotka
toimivat tänä päivänä joko palkallisissa valmennustehtävissä tai kilometrikorvauspohjalta
ja osa vapaaehtoisina ilman palkkaa. Erinomaista, on hienoa, että he nyt haluavat
antaa takaisin kaikkea sitä kokemusta ja osaamista, jota heille on omana
aktiiviaikanaan kertynyt. Joku kokee sen kenties jopa velvollisuudekseen, osalle
se on puolestaan leipätyö, joko omasta sisäisestä palosta kumpuavana tai sitten
käytännön pakosta, kun ei oikein ole muutakaan.
Yhtä kaikki, urheilemisen kokemusta ei kerry kuin
urheilemalla, onnistumisten ja epäonnistumisten, ylä- ja alamäkien kautta. Sitä
ei voi hankkia kirjoista tai istumalla seminaareissa.
Valmentaminen on kuitenkin myös niin paljon muutakin kuin
omien kokemusten jakamista. Se on kykyä ja halua ymmärtää urheilua ja
erityisesti urheilijaa. Se on vuorovaikutustaitoja, sanallista ja sanatonta
viestintää urheilijan ja valmentajan välillä. Se on urheilijan fysiologisten,
psykologisten ja sosiaalisten tilojen ymmärtämistä ja hallintaa. Ja paljon
muuta. Se on valmentajan kykyä ja halua mennä urheilijan ihon alle, kun tilanne
sitä vaatii. Elää ja hengittää yhdessä urheilijan kanssa.
Ja se kaikkein vaarallisin tilanne on, kun on paljon halua
ja riittämättömästi kykyä.
Huippu-urheilijalla on parhaimmassa tilanteessa ympärillään
laaja piiri ihmisiä: tekniikkavastaava, taktiikkavastaava, ravintoexpertti,
fysioterapeutti jne. Jokainen heistä tekee omaa työtään, mutta jonkun tulee
kantaa vastuu kokonaisuudesta ja ymmärtää kokonaistilanne. Se on urheilijan
Valmentaja.
Lajiliitot, urheiluoppilaitokset ja monet muut organisaatiot
tarjoavat valmennuksellista tietoa ja koulutusta siitä kiinnostuneille ja
valmentajan uralle aikoville. Toivottavasti nämä kurssit houkuttelevat myös
ex-urheilijoitamme laajentamaan osaamisaluettaan omien kokemustensa
ulkopuolelle, sillä he ovat valmennustehtävässään paljon vartijoina. Jos ei
houkuttele, en halua käyttää heistä nimitystä valmentaja. Se on sitten jotain muuta.
Kuten työelämästä tiedämme, kaikista hyvistä työntekijöistä ei
tule hyviä esimiehiä, ei vaikka kuinka opettelisit johtajuutta,
vuorovaikutustaitoja ja muita tärkeitä hyvän esimiesvalmiuksia. Se vain ei
kaikilta luonnistu.
Sama pätee urheiluun. Kaikista urheilijoista vain ei ole
valmentajiksi ja kenties onneksi kukaan meistä ei tiedä, kuinka paljon
talenttia ja potentiaalia Suomessakin on kadotettu huonon valmentajan ja huonon
valmentamisen seurauksena.
Kalle Palander totesi suoraselkäisesti, ettei hänestä ole
valmentajan hommaan. Vähän – tai ehkä ei edes niin vähän – särähti korvaan
Palanderin toteamus, että olisi pitänyt olla todellinen helmi, niin ehkä sitten
olisi kiinnostanut. Se vaan kuulostaa niin opportunistiselta.
Nostan silti Palanderille hattua korkealle.
Painija Petra Ollin
valmentaja Ahto Raska ei
alkuviikosta ollut lehtitietojen mukaan edelleenkään puhunut sanaakaan Ollin
kanssa Rion kisoista. Ei ole ollut oikea aika eikä paikka. Olympialaiset olivat
kummallekin suuri pettymys, eikä sitä ole pystytty vielä yhdessä käsittelemään.
Mutta sen aika tulee ja kuten Raska on todennut, ”se ei ole mikään yksi
kokous.”
Aito valmentaminen lähtee sydämestä. Muuta tapaa ei voi
olla.
PS. Kiitos Hoopi!
