ONNEKSI OLKOON HIFK 120 VUOTTA

Helsingin IFK täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 120 vuotta. Se on siis aloittanut oman urheiluseuratoimintansa maamme autonomian aikana 20 vuotta ennen itsenäistymistämme. Tänä aikana on kertynyt valtaisa perinne ja seurakulttuuri, olkoonkin, että eri lajit elävät tänä päivänä pitkälti omaa elämäänsä. Seuran lajeina ovat jääkiekko, jalkapallo, käsipallo, jääpallo, kaukalopallo, keilailu, salibandy, yleisurheilu sekä uusimpana elektroninen urheilu.

Näistä lajeista jääkiekko on ylivoimaisesti tunnetuin ja näkyvin. Toki HIFK:n jalkapallojoukkue on ollut viime vuodet paljon esillä Stadin derbyjen ja voimakkaasti kantaa ottavien äärifaniensa ansiosta, josta päästään seuratoiminnan yhteen ydinasiaan.

Millainen on hyvä fani?

Yhtä oikeaa määritelmää ei varmasti ole olemassa, mutta asiaa voi lähestyä myös toista kautta: millainen hyvä fani ei ole.

”Haista v***u Muurinen”

Näin huusivat HIFK:n fanit Veikkausliigakarsinnan toisen osaottelun lopussa fanikatsomostaan. Tähänkö on päästy 120 vuoden aikana? Tätäkö on HIFK:n identiteetti ja brandi?

Onneksi ei. Seuran vahva kulttuuri ja perinteet kestävät mennen tullen tällaisten marginaaliryhmien käyttäytymisen; ryhmien, joiden jäsenet eivät ole sisäistäneet HIFK:laisuudesta tuon taivaallista. He ovat vain häpeäksi seuralle.

Vaikka se ei asiaa yhtään auta, tämä sama lieveilmiö on havaittavissa monen muunkin seuran faniryhmissä, myös esimerkiksi tänä vuonna 110 vuotta täyttävän HJK:n faneissa. Nämä ihmiset tarvitsevat omalle huonolle energialleen purkautumistien, joka sitten näkyy ja kuuluu kauas, mikä lienee tarkoituskin.

Mutta mitä nämä fanit sitten lopulta haluavat? Riittääkö kukaan tai mikään? Suomalaiset ovat menestyshullua kansaa. Monelle meistä riittää vain voitto, keinolla millä hyvänsä.

”Aja se!”

Tuttu huuto Nordiksen fanikatsomosta vuosien ajan. Mitä kovempaa ajat sitä parempi ja jos vastustaja loukkaantuu, ei voi mitään, lätkä on äijien laji.

Tämäkin porukka on pieni, mutta äänekäs. Ja näin leimautuvat helposti kaikki ne todelliset fanit, he, jotka ovat ymmärtäneet HIFK:n ja sen olemuksen oikein. He, jotka haluavat samaistua omaan seuraansa, omaan väriinsä ja omaan yhteisöönsä.

Oma HIFK-fanitukseni ulottuu noin 45 vuotta taaksepäin. Harri Rindell ja Seppo Pakola pelasivat monen muun kaverini kanssa Karhu-Kissojen A-junioreissa ja saivat kauden päätteeksi sopparin HIFK:iin. Siitä alkoi minun HIFK-taipaleeni, joka on keskeytyksettä jatkunut tähän päivään ja jatkuu tästä eteenpäin. Pelaajia ja valmentajia tulee ja menee, seuraa johdetaan välillä hyvin, välillä vähemmän hyvin, mutta minun sydämessäni seura ja sen identiteetti säilyvät aina.

Onneksi olkoon 120-vuotias HIFK.

MUN SEURA, OSA II: Kirkon kentältä Lassilan tekonurmelle

Pohjois-Haagan Urheilijat (FC POHU) täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Alkuaikoina seuran lajeina olivat jalkapallon rinnalla mm. jääkiekko ja pesäpallo. Juhlavuonnaan seura on Pohjois-Haagan ja sen lähialueiden merkittävä jalkapalloseura, jonka miesten edustusjoukkue pelaa Palloliiton Helsingin piirin Kolmosessa. Seuran kotipesän, Lassilan liikuntapuiston uusi tekonurmi kruunaa seuran juhlavuoden.

”Seura ja sen ilme ovat kuluneiden vuosikymmenten aikana muuttuneet merkittävästi. Kun itse tulin mukaan 40 vuotta sitten, aikuisten joukkueita oli yksi ja sen lisäksi meillä oli muutama juniorijoukkue. Nyt seurassa on yli 700 jäsentä, joista noin puolet aikuisia ja puolet junioreita. Olemme merkittävä aikuisten liikuttaja Helsingissä ja junioreita meillä on lähes kaikissa ikäluokissa, joista osa yhteistyönä naapuriseurojen kanssa”, toteaa seuran puheenjohtaja Esko Manninen.

”Olosuhteiden selkeän paranemisen myötä seuran lähiajan keskeisenä pyrkimyksenä on varmistaa ja edelleen kehittää erityisesti juniorijoukkueiden toimintaa sekä etsiä uusia toimijoita joukkueisiin. On realistista asettaa seuran ensi vuoden jäsenmäärätavoitteeksi 800”, Manninen linjaa.

Seuran alkuvuosien toiminta keskittyi Pohjois-Haagassa Hakavuoren seurakunnan kirkon vieressä olleelle ”kirkon kentälle” ja sen jälkeen Pirkkolan urheilupuistoon, jonka jalkapallokentät valmistuivat vuonna 1967. Myöhemmin 1980-luvun puolivälissä seuran kotikentäksi vakiintui Lassilan liikuntapuiston hiekkakenttä, joka nyt on pitkään jatkuneen työn tuloksena saanut uuden tekonurmipinnan.

 ”Lassilan nyt valmistunut kenttähanke on seurahistoriamme suurin yksittäinen projekti ja se tuo seurallemme aivan uusia tapoja kehittää toimintaamme. Toiminnan pitkäjänteinen suunnitteleminen tulee uudella tavalla mahdolliseksi. Tähän asti olemme eläneet muutaman kuukauden aikajänteellä, mutta jo nyt tiedämme olosuhteiden kriittisen varmuuden ensi vuodelle. Tästä eteenpäin voimme osoittaa junioreille ja aikuisille ensiluokkaisen ja turvallisen ympäristön harrastamiseen”, sanoo seuran toiminnanjohtaja Juha-Pekka Partanen.

Oma, Topcart Areenan nimen saanut kenttä tuo seuralle toimintavarmuutta ja seura uskoo, että jäsenten pysyvyys paranee. 

”Olemme onnistuneet hyvin junioreiden toiminnan kehittämisessä. Nyt alamme tehdä entistä enemmän töitä poikien ja tyttöjen harrastusmahdollisuuksien parantamiseksi. Seurallamme on erittäin lämminhenkinen ja jokaista jäsentä arvostava tapa toimia. Toivon, että tämä välittyy jäsenillemme ja heillä on seurassamme hyvä olla ja kasvaa”, Partanen jatkaa.

MUN SEURA, OSA I: Pohjois-Haagan Urheilijat 60 vuotta

Helsingin Pohjois-Haagan kaupunginosan rakentaminen alkoi 1950-luvun alussa. Alueella oli tuolloin noin 1000 asukasta. Vuonna 1957 väkiluku oli jo lähes 10000, joista huomattava osa oli lapsia. Tämä loi odotuksia myös oman urheiluseuran perustamiselle ja niin joukko toimeliaita haagalaisia kokoontui loppuvuodesta 1957 ja perusti Pohjois-Haagan Urheilijat (PHU) -nimisen seuran.

Toiminnan käynnistyttyä laajemmin seura tarjosi moninaisen urheilun lisäksi harrastusmahdollisuuksia myös kerhotoiminnasta kiinnostuneille nuorille. 1960-luvun loppuun mennessä toiminta oli kuitenkin jo kokonaan keskittynyt jalkapalloon. Seura kasvoi ja joukkueiden määrä lisääntyi. Edustusjoukkue pelasi 60-luvulla nousujohteisesti niin, että se vuonna 1969 oli noussut jo III-divisioonaan, joka jatkossa vakiintui sen omaksi tasoksi, vaikka välillä pelattiin jopa V-divisioonassa.  Edustusjoukkueen menestyksekkäin vuosi oli vuonna 1977, jolloin joukkue pelasi II-divisioonassa, kuten myös kaudella 2014. Kummallakin kerralla käynnistä tuli kuitenkin ns. ranskalainen visiitti ja joukkue putosi takaisin sarjaporrasta alemmas.

Kuuluisat kasvatit

Seura on toimintansa aikana kasvattanut joukon pelaajia myös isommille kentille. Varhaisilta vuosilta veljekset Raine ja Reima Salmi pelasivat maamme kärkitasolla, Raine myös maajoukkueessa ja olympiajoukkueessa. Muita POHU-lähtöisiä huippupelaajia ovat olleet Marco Matrone, Sakari Mattila, Jani Koivisto ja Tuomas Mustonen.

Kaudella 1982 POHU yritti 25-vuotisen toimintansa kunniaksi nousua takaisin II-divisioonaan. Se tavoite ei toteutunut, mutta Suomen Cupissa edustusjoukkue eteni kaikkien yllätykseksi kahdeksan parhaan joukkoon voittamalla Tampereen Ilveksen, jonka joukkueessa pelasi mm. Ari ’Zico’ Hjelm.

”Sain pallon keskikentällä ja lähdin juoksemaan pystyyn, etenin maalintekopaikkaan asti ja sijoitin pallon ohi Ilveksen maalivahdin. Elämäni maali”, Martti Virtanen muistelee Erkki Alajan mainiossa Bollis-kirjassa. Virtanen on edelleen mukana seuran toiminnassa sen hallituksessa ja ollut voimakkaasti ajamassa ja toteuttamassa Lassilan tekonurmihanketta.

Vahva juniorityö

Tällä kaudella edustusjoukkue pelaa taas ’omalla’ paikallaan Kolmosessa ja joukkueessa on mukana paljon seuran omia kasvatteja. POHU on aina ollut tunnettu ja arvostettu juniorityöstään. Seuran yli 700 jäsenestä puolet on junioreita ja Lassilan tekonurmen nyt valmistuttua juniorityön merkitys korostuu entisestään parantuneiden olosuhteiden anisosta. Erityisenä painopisteenä seuralla on jatkossa poika- ja tyttöjunioreiden määrän kasvattaminen ja pelaajapolun turvaaminen omassa seurassa aina edustusjoukkueisiin saakka.

”Vahva juniorityö on aina ollut POHUn toiminnan ydin. Haluamme jatkossakin, että kaikki pohulaiset voivat tuntea aitoa ylpeyttä sini-valkoisesta pelipaidastamme”, toteaa seuran toiminnanjohtaja Juha-Pekka Partanen.

URHEILU ON NAUTTIMISTA VARTEN

Kuten olen blogissani jo aiemmin kirjoittanut, suomalaisella squashilla on edessään totuuden hetki: saadaanko lajiin uutta virtaa vai ajaudutaanko marginaaliin?

Uutta virtaa saadaan vain, jos onnistumme löytämään lajiin uusia nuoria, junioreita, jotka kiinnostuvat lajista ja haluavat kehittyä sen parissa ilman vanhempien, seuran tai liiton paineita siitä, kuinka hyvä tästä juniorista tulee. Ei ikäkausimaajoukkue tai SM-mitali saa olla mikään itsetarkoitus tai ehdoton tavoite ja päämäärä, jota kohden mennään rystyset valkoisina palloa lyöden.

Lajin parissa tulee olla hauskaa, laadukkaasta harjoittelusta tulee nauttia ja jos joskus tuntuu, että treenit eivät `nappaa`, sitten ne vaan eivät nappaa eikä siitä tarvitse kärsiä huonoa omaatuntoa.

Tällä viikolla mediassa on puhuttu eri lajien nuorista urheilijoista, jotka ovat vetäneet itsensä totaalisesti piippuun: on tullut syömishäiriöitä, täydellistä uupumista ja jopa itsetuhoisia ajatuksia. Esimerkkitapaukset ovat olleet nuoria tyttöjä, mutta samaa esiintyy myös poikien kohdalla, olen siitä täysin vakuuttunut.

Tyttöjen kohdalla on vain yksi lisäelmentti, jonka merkitys on henkilökohtainen; toisilla suurempi ja toisilla pienempi. Nuorilla tytöillä ulkonäöllä on merkitystä ja se voi pahimmillaan ohjata nuorta täysin väärille urille koskien treenamista, syömistä, lepoa ja kaikkea muuta tekemistä. Kuinka vihkoon vanhemmat ja valmentajat ovat näissä tapauksissa vetäneetkään? Kuinka vauhtisokeaksi sitä voi tulla oman lapsensa tai valmennettavansa kanssa, että tilanne päätyy tilanteiseen, joissa on tarvetta   kääntyä ammattiauttajien puoleen?

Nämä mediassa olleet tapaukset ovat toki poikkeuksia, mutta ne ovat silti todellisen jäävuoren huippu. Näitä tapauksia - pahempia ja lievempiä - on varmasti enemmän, niistä vain ei tiedetä tai niitä ei ole tarvittavalla vakavuudella haluttu tiedostaa.

Täysin päinvastainen tilanne on monien meidän vanhempien squashin harrastajien keskuudessa. Osa meistä harrastaa vain omaksi ilokseen, osa käy kotimaisissa kisoissa ja osa vieläpä kiertää Euroopan Masters-turnauksissa. Ja ihan huiput käyvät pokkaamassa MM-mitaleita.

Masters-kisoissa on pingottaminen tipotiessään. Matsit tottakai pelataan niin hyvin mahdollista ja jos pärjää, hienoa. Jos ei, niin kenties ensi kerralla. Yhteisöllisyys ja kaveruus, sosiaalinen kanssakäyminen eurooppalaisten pelaajien kesken on käsinkosketeltavaa.

Kynnys osallistua näihin kisoihin on lisäksi matala. Mukaan pääsee helposti eikä tarvitse pelätä, että joutuisi yksin hallilla haahuilemaan. Aina on juttukavereita ja hyvää seuraa tarjolla.

Elokuun alussa Masters-kisoihin osallistumisen kynnys on alhaisimmillaan, kun Helsingissä pelataan historian ensimmäinen turnaus, Meltron Finnish Masters Open. Ilmoittautuneita on jo mukavasti ja aikaa on vielä kaikkien tulla mukaan. Alhaisin ikäryhmä on 30-vuotiaat ja näillä näkymin vanhin ryhmä on 70-vuotiaat, joten mukaan vain.

Ja jos oikein haluaa mittauttaa oman tasonsa, elokuun viimeisenä viikonloppuna pelataan Puolassa senioreiden Euroopan mestaruuskilpailut. Sinne odotetaan useita satoja pelaajia ja Suomestakin varmasti kolmisenkymmnetä pelaajaa.

Squash on hieno laji, jota voi harrastaa läpi koko elämän. Ja kun sen tekee nuorena viisaasti ja hyvin, siitä voi täysin rinnoin nauttia vielä eläkkeellä ollessaankin.

SUOMI JA SQUASH VUONNA 0

Kun yrittää ymmärtää nykyisyyttä, tulisi tunnistaa menneisyyttä. Tulevaisuuden ennustaminen puolestaan on tunnetusti vaikeaa, joten ei mennä nyt siihen. Riittää, kun yrittää ymmärtää, miten suomalainen huippusquash on ajautunut tilanteeseen, jossa tänään ollaan.

Kulunut kevät on eurooppalaisessa vertailussa suomalaisittain katastrofi.  Jos ei sitä näe tai halua tunnustaa, on tilanteesta pihalla kuin lintulauta. Kaikki kevään arvokisat menivät reilusti alakanttiin ja suomalaisen squashin taso Euroopassa on nyt mitattu. Se ei ole hääppöinen.

Suomalainen squash on kutakuinkin 50 vuotta vanha – tai nuori.  Monenlaista on nähty, monenlaista on tehty, aina aika pienellä porukalla. Kuinka sokeiksi on tultu, kuinka laput silmillä kuljetaan? Kuulun itsekin tuohon pieneen porukkaan, olen ollut liiton hallituksessa 10 vuotta, siitä puheenjohtajana kuusi vuotta ja lisäksi kahden seuran hallituksessa. Varmaan teimme – mekin omassa pienessä piirissämme – myös hyviä asioita, mutta tänään niitetään sitäkin, mitä silloin on kylvetty.

Uskallan sanoa, että nyt ollaan vedenjakajalla. Tästä tilanteesta joko onnistutaan synnyttämään jotakin uutta ja hyvää tai sitten me ajamme itsemme sellaiseen marginaaliin, jossa pyörä pyörii vain väärinpäin.

Mitä nyt pitäisi tehdä?

Ihan ensimmäiseksi pitäisi antaa tilaa tämän pienen piirin ulkopuolella oleville ihmisille ja antaa heidän analysoida nykyinen tilanne ja siihen johtaneet syyt. Ulkopuolelta asiat näyttävät usein hyvin erilaisilta ja nyt on aika hyväksyä, että tällainen näkemys on tarpeen. Ja nyt tarvitaan muutamaa vuotta pidempää perspektiiviä.

Lajin suosio on suorassa yhteydessä sen kansainväliseen menestykseen ja pesäpallo poikkeuksena vain vahvistaa säännön. Nuoret tarvitsevat esikuvia, jotka näyttävät mallia ja luovat uskoa menestykseen. Oman urheilu-unelman ja vision rakentaminen ilman esikuvia on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Ellemme saa kelkkaa menestyksen osalta kääntymään, joudumme kierteeseen, joka johtaa myös vuotuisen valtionavun pienenemiseen, mikä liiton huonon omarahoituksen jatkuessa johtaa entistä kutistuneempaan toimintaan. Kierre on valmis.

Squashliiton hallitus ja sen tuore toiminnanjohtaja Mika Monto ovat oikeasti ison kysymyksen äärellä. Jotakin käänteentekevää pitää nyt tehdä. En tiedä mitä se on enkä ole varma, tietääkö kukaan muukaan. Mutta jos nykymenolla jatketaan, siitä ei hyvää seuraa. Se lienee nyt nähty.

Suomen miesten maajoukkue voitti omissa kotikisoissaan Sami Elopuron ja Pentti Pekkasen johdolla vuonna 1991 MM-pronssia. Suomessa oli silloin yli 100.000 squashin harrastajaa. Jotain oli tehty oikein. Kun nykytilannetta pohtii, aina voi vedota ajan muutokseen, olosuhteisiin, uusiin trendeihin ja vaikka mihin. Mutta jos ympärillä tapahtuvia muutoksia ei näe ja muutu niiden mukana, kuihtuu pois.

Mennyt aika ei koskaan palaa. Mutta siitä voi oppia. Kannattaisiko peräänkuuluttamani ulkoisen analyysin lisäksi näitäkin kavereita jututtaa? Kuka on viimeksi puhunut Pekkasen Penan kanssa squashista? Mitähän Ville Mäkisarka ajattelee? Tai Pullin Marko? Tai Jaskarin Hannu? Onko kukaan kysynyt, mitä Minetin Tuula nykymenosta ajattelee?

Aivan, niin ajattelinkin.